En muista tarkalleen, miksi edes päätin lähteä silloin perjantaina ulos. Oli lokakuun loppu, kylmä tihku, ja mieli sellainen että ehkä hyvä biitti tekisi hyvää. Kun kävelin sisään siihen yökerhoon, joka on puoliksi vanha varastorakennus ja puoliksi LED-valojen temppeli, diskomusiikki tuntui heti iholla. Ei mikään nostalginen “Saturday Night Fever” -setti, vaan sellainen moderni disko, jossa basso hakkaa mutta taustalla soi silti se tuttu glitterinen rytmi.

Tanssilattia oli puolillaan ihmisiä, joista suurin osa ei näyttänyt etsivän mitään muuta kuin hetkeä, jolloin biisi osuu täydellisesti kohdalleen. Ja silti, jossain siinä savukoneen ja strobovalon välissä, katseet kohtasivat. Ihmiset hakevat yökerhoista monenlaista: seuraa, unohdusta, joskus ihan vaan hyvää biisiä. Kun puhutaan seksi seurasta, moni ajattelee heti jotain sovellusta tai suoraa kohtaamista ilman musiikkia, mutta yökerhossa se on paljon oudompi peli. Siinä on rytmi, lämpö, pieni harha siitä, että koko maailma voisi pysähtyä kahden ihmisen väliin kolmen minuutin ajaksi.

Tanssin yksin hetken, annoin valojen liikkua mukana. DJ vaihtoi biisiä ilman varoitusta, ja Madonna muuttui yhtäkkiä Donna Summeriksi. Joku huusi takana että “tämä on klassikko!”, ja olin samaa mieltä. Diskomusiikki tekee sen — se vetää esiin sellaisen kehon muistin, jota ei muuten käytä. Se muistuttaa, että ihminen ei ole pelkkä pää, joka ajattelee, vaan keho, joka haluaa liikkua jonkun toisen lähellä.

Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Musiikki pysähtyi kesken kappaleen. Ei fade out, ei miksaus — ihan totaalinen hiljaisuus. DJ seisoi lavalla kädet ilmassa kuin olisi saanut sähköiskun. Kaikki jäivät paikalleen, kuin freeze frame. Hetken ajattelin, että nyt se kuuluisa sähkökeskus kärähti, mutta sitten kuului yksi ääni, jonkun puhelimen kaiuttimesta: “Hei, älä lähde vielä.”

Kaikki alkoivat nauraa, ja se purki jännitteen. Ihmiset palasivat heti liikkeeseen, ja DJ paiskasi soimaan Chic -klassikon. Mutta se hetki jäi mieleen. Se hetki, jolloin musiikki katosi ja jäljelle jäi vain hiljaisuus, täynnä katseita ja hengityksiä. En ollut koskaan tuntenut diskoa niin voimakkaasti kuin silloin, kun se puuttui.

Ja mitä siihen seksi seuraan tulee – sitä en löytänyt sinä yönä. Tai ehkä löysin, mutten siinä mielessä kuin kuvittelin. Löysin rytmin, joka kulki kehossa vielä seuraavanakin päivänä. Löysin sen yhteyden, joka syntyy kun joku tuntematon hymyilee juuri oikeassa kohdassa biisiä. Joskus se on ihan tarpeeksi.