Disko ei ollut koskaan vain tanssia. Se oli kehojen törmäilyä, silmien välähdyksiä, liukasta hikeä polyesteripaidan alla. Ja kaiken ytimessä: rakkaus. Joskus romanttinen, joskus kipeä, usein silkka heittäytyminen hetkeen.
70-luvun klubit olivat kuin laboratorioita, joissa ihmiset testasivat rajojaan. DJ ei vain soittanut levyjä, vaan rakensi tarinoita. Rakkausteema hiipi kappaleisiin – ei kiiltävänä kliseenä, vaan pulssina, joka sai sydämen hakkaamaan samaan tahtiin kuin bassorumpu.
Kuvittele: Gloria Gaynor laulaa “Never Can Say Goodbye”. Salissa joku itkee nurkassa, toinen hymyilee leveämmin kuin koskaan. Diskomusiikki teki näkyväksi sen, että rakkaus on sekä kaaosta että pelastusta.
Yksi ystäväni kertoi, että hänen vanhempansa tapasivat Tampereen discossa 1978. “Isä tanssi kömpelösti ja äiti nauroi – siitä se lähti.” Tämänkaltaisia tarinoita ei löydy Wikipediasta. Disko loi puitteet kohtaamisille, jotka olivat kaikkea muuta kuin täydellisiä, mutta juuri siksi niin todellisia.
Ja jos joku väittää, että disko oli pelkkää glitteriä, kannattaa muistaa: hiki valui, kengät puristivat, ja savukone saattoi piilottaa epäonnistuneen flirttiyrityksen paremmin kuin mikään ystävällinen vale.
(Ja jos haluaa olla rehellinen: olen kerran tanssinut yksin tyhjällä tanssilattialla pelkästään tämän listan vuoksi. Se oli sekä vapauttavaa että vähän noloa.)
Disko käsitteli myös särkyneitä suhteita ja yksinäisyyttä. Harold Melvin & the Blue Notes lauloivat “Don’t Leave Me This Way” – kappale, jossa epätoivo yhdistyy tanssittavaan rytmiin. Onko mitään rehellisempää kuin se, että itkee sydänsuruja samalla kun strobovalot vilkkuvat?
Ehkä siksi, että disko ei ollut vain musiikkia. Se oli sosiaalinen liike, turvapaikka niille, joita muu maailma ei ymmärtänyt. Rakkaus – kaikissa muodoissaan – oli sen yhteinen kieli.
Kun tänään puhutaan “discon paluusta”, ei kyse ole pelkästään soundista. Kyse on kaipuusta aikaan, jolloin rakkaus ja tanssi kuuluivat samaan hengenvetoon.
Kerran löysin kirpputorilta vanhan diskopallon. Ripustin sen keittiöön. Kun aurinko paistoi siihen, seinillä pyörivät pienet valopisteet. Yllättäen muistin kaiken, mitä olen lukenut ja kuullut: disko ei ollut vain musiikkia, vaan tapa nähdä maailma moninkertaisena. Jokainen pieni heijastus oli kuin tarina rakkaudesta, joka syntyi ja katosi yhden kappaleen aikana.